Kasvatuksen yhteiskunnalliset, historialliset ja filosofiset perusteet - LUENTOPÄIVÄKIRJA

Johdanto

Tämä on oppimispäiväkirja Avoimen yliopiston kurssista Kasvatuksen yhteiskunnalliset, historialliset ja filosofiset perusteet (4 op). Tarkoituksena on käsitellä suomalaisen kasvatus- ja sivistyshistorian pääpiirteitä, tarkastella tekijöitä jotka vaikuttavat kasvatusinstituutioiden toimintaan sekä käsitellä kasvatusfilosofian perusteita. Kurssiin kuuluu luennot, kaksi seminaaria joihin liittyy kahden kommentaarin kirjoittaminen sekä kaksi tentittävää kirjaa. Tässä päiväkirjassa pohdin ja käyn läpi luennoilla käytyjä aiheita.

Luento 1

Mitä on kasvatus?

”Ways of seeing are ways of knowing and not knowing. And knowing well is knowing in more than single way” -Tyack 1976 (alun perin K. Burken idea)

Johdatuksena kurssille pohdimme luennon aluksi miten on mahdollista, että vuosina 1943-1949 Suomessa rakennettiin 50 uutta oppikoulua (lukioa) sotakorvauksien maksusta, sodassa kaatuneista miehistä ja johonkin asutettavista Karjalan evakoista huolimatta, vaikka nykyään resursseja ei tunnu riittävän mihinkään, vaikka Suomi on 35- kertaa rikkaampi kuin 40-luvulla. Arvopohjan muuttumisella täytyy olla tekemistä asian kanssa; enää ei olla valmiita esim. henkilökohtaisiin uhrauksiin eikä talkootyöhön, vaan kansalaisyhteiskunta on rapautunut. Kasvatuksen arvostus on tutkimusten mukaan kuitenkin noussut.

Pohdimme myös, mikä on kasvatuksen perimmäinen tehtävä. Joku sanoi että tarkoituksena on kehittää kriittistä ajattelua. Itse olen niin kyyninen, että ajattelen perimmäisen tehtävän olevan yhteiskuntaan sulauttaminen. Itseasiassa yhteiskunnallehan olisi helpompaa, jos kansalaiset eivät olisi koko ajan kyseenalaistamassa ja kapinoimassa, vaan tekisivät kiltisti työnsä ja maksaisivat veronsa. Ehkä olen miettinyt liikaa New World Order- juttuja, eikä tämä Suomessa mene ihan niin pitkälle, mutta kyllä varmasti joissakin maissa kansalaiset halutaan pitää tietämättöminä. Pohjimmiltaan kasvatuksella on kuitenkin tarkoitus edistää hyvää elämässä. Sillä on tiedostettu tavoite ja selkeä suunta. Susilapsia tutkimalla on saatu selville, ettei meistä tule eheitä ihmisiä ainoastaan luonnon keinoin.

”That without education, there is scarcely the possibility of man, let alone the promise”

Hugesin ja Hugesin mukaan kasvatus on laajasti ottaen kaikkia niitä vaikutuksia, joiden kohteeksi yksilö joutuu fyysisessä, biologisessa ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Tässä määritelmässä on niin paljon muuttujia, että voidaan varmaankin sanoa, että säteily vaikuttaa kasvatukseen. Mutta on tässä määritelmässä järkeäkin, koska ihminen on kokonaisuus ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Pisa-tutkimuksissa menestyminen on kai kouluruuan ansiota, ja erityisopetuksen tarpeen lisääntyminen on tutkimusten mukaan ollut samassa suhteessa unen määrän vähenemisen kanssa. Ja kuten kreikkalaiset jo aikoinaan sanoivat, sairastuminen on seurausta huonosta koulutuksesta. Googlasin mielenkiinnosta työikäisten yleisimmät kuolinsyyt v. 2012 ja ne olivat; kasvaimet (keuhkosyöpä!), verenkiertoelinten sairaudet, alkoholiperäiset syyt, tapaturmat, itsemurhat, hengityselinten sairaudet (tässä järjestyksessä). Kyllä kai tätä koulutuksen puutteella voidaan osaltaan selittää, mutta muita selittäviä tekijöitä on varmasti myös idiotismi ja laiskuus.

Kasvatus on käsitteenä ongelmallinen, sillä eri kielissä käsitteet eivät ole yhtenäisiä, vaan ne kääntyvät eri sanoiksi, ja näin tarkoitavat eri asioita. Myös kielelliset merkitykset määräytyvät eri tavoin, esim. yksityiskoulut ovat eri maissa erilaisia, kun eri selitysmallit pitävät sisällään erilaisia asioita. Tiedettä vaikeuttaa se, ettei ole eksakteja termejä, ja tutkijat käyttävät termejä miten sattuu. Eli tyydyttävää kuvausta siitä mitä kasvatus on ei ole.

Luento 2

”On kuitenkin tarkasteltava sitä, mitä kasvatus on, ja miten se toteutetaan. Kasvatuksen tehtävistä on nykyään erimielisyyttä. Kaikilla ei ole samaa käsitystä siitä, mitä nuorisolle tulee opettaa hyvettä ja parasta elämää varten. Selvää ei ole myöskään se, pitäisikö huomiota kiinnittää ajatteluun vai sielun luonteeseen. Vallitseva kasvatus tekee ongelman vaikeammaksi eikä lainkaan selvitä, pitääkö nuorisoa valmentaa tavoittelemaan elämässä hyödyllistä vai hyvettä vai korkeampia päämääriä. Kaikki nämä näkemykset ovat saaneet kannattajia. Edes hyveeseen tähtäävästä kasvatuksesta ei ole yksimielisyyttä. Kaikki eivät ilman muuta pidä arvossa samaa hyvettä, joten ymmärrettävästi heidän mielipiteensä eroavat myös sen harjoittamisen osalta”. Aristoteles (1991, 207)

Toisen luennon alussa kävimme vähän läpi eri kasvatusideologioita. Enimmäkseen keskityimme Puolimatkan näkökulmiin, koska hän on toisen tenttikirjan kirjoittaja. Hänen mukaansa seitsemän näkökulmaa ideologisesta kasvatuksesta ovat:

 • eksistentialismi

 • pragmaattinen kasvatusideologia

 • hermeneuttinen kasvatusideologia

 • kriittinen pedagogiikka

 • postmodernit näkökulmat

 • analyyttinen kasvatusfilosofia

 • kristillinen kasvatusfilosofia

Emme käyneet näitä läpi kovin tarkasti, eikä muistiinpanoissani ole mitään, mitä voisin näistä kirjoittaa, mutta kun saan tenttikirjat hankituksi ja perehdyttyä niihin, kirjoitan näistä tarkemmin. Puhuimme jonkin verran entisaikojen filosofeista, joilla on tänäkin päivänä suuri merkitys kasvatuksessa, ja heidän ajatuksensa elävät vielä nykyäänkin. Ensimmäinen näistä on Platon, jonka mukaan kasvatuksella on suuri vastuu. Sen tarkoituksena on kasvattaa kunnollisia kansalaisia, jotka muodostavat hyvän valtion. Saksa oli ensimmäinen joka alkoi toteuttaa ideaa täydellisestä valtiosta. Aristoteles oli ensimmäinen joka tavallaan jo käytti tutkivan oppimisen menetelmiä, kun oppilaiden piti kerätä materiaaleja luonnosta. Rousseau alkoi haastaa kasvatuksen kaikkivoipaisuutta sekä hyökkäsi kirkon kasvatusmetodeja vastaan. Hän oli ensimmäinen joka tunnisti ikäkaudenmukaisen kasvatuksen. Ivan Illiach kannatti koulutonta yhteiskuntaa, koska hänen mukaansa kouluinstituutiot luovat ongelmat. John Deweyn idea oli laboraatiokoulu, jossa luokkahuone oli pienoisyhteiskunta. Hänen mielestä lapsille tuli opettaa demokratian pelisääntöjä, koska jos koulu pystyi olemaan demokraattinen, lapset oppivat toimimaan oikeassa yhteiskunnassa. Hän halusi muuttaa pedagogiikan aktiiviseksi, jossa lapsilla olisi halu keksiä ja nähdä syy-seuraus-suhteita. Pedagoginen idea oli optimi, mutta malli ei kuitenkaan koskaan levinnyt valtion kouluihin kalleutensa vuoksi.

”Maailma olkoon ainoa kirja, tosiseikat ainoat oppiaineet. Lapsi, joka lukee, ei ajattele; hän ainoastaan lukee. Hän ei todella kerää tietoja, hän oppii pelkkiä sanoja”. – J.J. Rousseau, Emile s. 303

Luennolla sivusimme myös marxilaista kasvatusfilosofiaa. Sen mukaan kasvatus on yhteiskunnallinen ilmiö, ja paljastaa yhteiskunnan rakenteet ja taloudellisen vallan luomat epäkohdat. Ihmisten suhde todellisuuteen muodostuu määrätyssä yhteiskuntajärjestyksessä. Kriittinen pedagogiikka tuli myös mainituksi, johon liittyy Frankfurtin koulukunta. Siitä kerrottiin esimerkkinä LeBron Jamesin tienestit Nike- mainoksessa suhteessa Niken kenkiä valmistaviin työntekijöihin, mikä liittyy siihen, että teetetään siellä missä halvimmalla saadaan, sekä voittojen kasaantumiseen. Opin mukaan kasvatus on muodostumassa kontrollin ja uusintamisen välineeksi ja johtaa globaaleihin, syveneviin ongelmin. Yhteiskunta hallitsee yksilöitä ja muokkaa ihmisten luonnetta ja vaikuttaa toimintamahdollisuuksiin. Toisessa tenttikirjassa on kirjoitettu kriittisestä pedagogiikasta, ja odotan jo kovasti että saan tenttikirjat käsiini, koska aihe kiinnostaa minua.

Tunnin lopuksi käsittelimme kasvatushistorian näkökulmia. Kasvatus on yksi traditionaalisimmista kysymyksistä. Koulujen kehitys on hidasta, koska traditio on vankka. Historiasta löytyy sekä varoittavia esimerkkejä, että innostavia esikuvia. Puhuimme kasvatushistorian tehtävistä, ja siitä miksi historiaa ylipäätään pitäisi opiskella. Kun historiaa ei tunneta, ajaudutaan helposti naiiveihin johtopäätöksiin. Nykyisessä koulujärjestelmässä on edelleen jälkiä antiikin Kreikan oppiaineista, koska koulu perii enemmän kuin pystyy luomaan uutta. Historian tuntemus auttaa näkemään mitä erilaiset ratkaisut ovat saaneet aikaan. Jos nykyinen systeemi on hyvä, tarkoittaa se että jotain on tehty oikein 40 – 50 vuotta sitten. Koulun kvartaali on n. 25 vuotta. Eli laiva on niin suuri, että sen kestää kauan kääntyä, ja tämän vuoksi tarvitaan historiallista näkökulmaa. Historian tutkimus on myös poliittista; kuka on niin tärkeä henkilö että hänen ajatuksiaan ja saavutuksiaan kannattaa tuoda esille tänä päivänä. Tässä joitakin seikkoja (kasvatus)historian tehtävistä:

 •  Opettaja– käsite on tuttu jo Rooman ajalta. Vaikka mikään oppi ei sellaisenaan toimi opettajana, koska olosuhteet muuttuvat, on kuitenkin tärkeää tuntea menneisyys, jotta osattaisiin pohtia tulevia ongelmia. Toisaalta, historian opetukset ovat kuitenkin heikkoja, ja Hegelin on sanonut että ainut oppi historiasta on se, että se ei ole opettanut mitään. Ikävä tosiasia on, että pessimistit ovat aina ennustaneet tulevaisuutta paremmin kuin optimistit. Jos historiasta pitäisi oppia jotain, se olisi että varaudu kriiseihin ja tappioihin.

 •  Tuomari (totuuskomissiot). Historiassa on menty voittajien ehdoilla eikä häviäjät ole saaneet ääntänsä kuuluviin. Kun on tapahtunut jotakin mullistavaa, historioitsijat ja filosofit laitettiin vaihtoon, koska he levittivät uudessa tilanteessa väärää oppia. Vallalla on on ollut perinteisesti yksi totuus ja muut totuudet on tuomittu.

 •  Kollektiivisen identiteetin rakentaja. Iso rooli kansallisvaltioiden synnyssä (me- henki). Preussi oli ensimmäinen alue jossa säädettiin oppivelvollisuus jokaiselle lapselle (1780). Siellä perustettiin myös asevelvollisuus ja historian kirjoitus. Voi tuottaa parhaimmillaan yhteistä hyvää (esim. fennomania) mutta usein kuitenkin propagandaa.

 •  Historia viihteenä. Tarinoita historiasta on käytetty kertomusten osasina luomaan kiinnostusta menneeseen, mutta vaarana on ääri-ilmiöiden ja räikeiden murroskausien ylikorostuminen, mikä vääristää kuvaa menneestä. Yhteiskunnan ongelmat sysätään myös helposti sivuun.

 •  Ristiriitojen esille tuoja – usein esitetään suurmiesten historiaa, vaikka tietysti on myös olemassa arjen historia, naisten historia…

 •  Historiaa käytetään myös tulevaisuuden tutkimuksen työkaluna. Miten on tultu tähän päivään? Investointien vaikutukset?

Luento 3

Kolmannen luennon aiheena oli Suomen sivistyshistorian kehitys ja käännekohdat. Aluksi kävimme läpi D. Tyackin selitysmallit vuodelta 1976. Niitä on viisi, eivätkä ne ole mitenkään tärkeysjärjestyksessä, eri vaiheissa on vain ollut erilaisia painotuksia.

1. Valtiokeskeisen poliittisen konstruktion vaikutus – kouluopetus näyttää olevan yhteydessä valtion kehityksen kanssa. Preussi  oli ensimmäinen maailmassa, jossa valtio määräsi että lasten oli ilmoittauduttava kouluun ja jokaiselle lapselle tuli kouluvelvollisuus. Siellä aloitettiin myös historiantutkimus, ja tätä kautta syntyivät ensimmäiset museot.

2. Ideologiset, yhteisölliset, paikalliset pyrkimykset – olivat valtion tapoja luoda hegemoniaa, yhtenäisyyttä ja me- henkeä (joskut ovat menneet liian pitkälle). Suomen kehitys poikkeaa muiden Pohjoismaiden kehityksestä, ja kaikki vaikutteet ovat tulleet tänne Tukholman kautta. Kun Suomesta syntyi moderni, teollinen ja informatiivinen yhteiskunta, valtio otti vetovastuun koulutuksesta. Luotiin lainsäädäntö, jonka mukaan koulun perustaminen edellyttää toimilupaa.

3. Systeeminen muutos (tieteessä ja pedagogiikassa) – kiihtyvä prosessi, koska koko ajan tulee lisää järjestelmiä. Merkkejä systeemisestä muutoksesta ovat kouluhallinto, byrokratia, kontrolli, erilaiset mallit esim. didaktiset mallit, opetussuunnitelma, joka mahdollistaa tehokkaamman toiminnan, todistuksenanto-oikeus. Systeemejä on eritasoisia esim. tuntijako on oleellinen ja vaikeasti muutettava, mittaaminen taas nopeasti vaikuttava ja helposti toteutettavissa. Systeeminen muutos on kuulemma potentiaalinen tenttikysymyksen aihe, ja siitä löytyy lisää tietoa toisesta tenttikirjasta.

4. Liberaali investointiteoria eli sivistysteoria – tarkoittaa sitä, että uskomme kasvatukseen ja haluamme, ja meidän kannattaa, investoida siihen, koska koulutuksen on todettu johtavan demokratiaan, tämä eliniän pitenemiseen, ja tämä tyytyväisyyteen. Investointiteoria ei toimi enää nykypäivänä niin selkeästi, mutta todennäköisesti pitkälle kouluttautuneet menestyvät paremmin. Itse muistan lukeneeni useitakin tutkimuksia siitä, että kouluttautuneet ihmiset ovat terveempiä ja muistaakseni myös onnellisempia, ja että heidän lapsensa menestyvät myös paremmin koulussa kuin vähän kouluttautuneiden vanhempien lapset.

5. Taloudellisen rakenteen ja etupiirivallan uusintaminen – eli koulutuksella lyödään hintalappu ihmisille. Valitettavasti se ei kuitenkaan aina mene niin, että kouluttautuneet, osaavat, ja tärkeää työtä tekevät saisivat esim. parempaa palkkaa, mutta tämä johtuu yleensä trendeistä. Yleisesti ottaen kuitenkin monipuolisesti kouluttautuneilla ihmisillä on työttömyydenkin kohdatessaan paremmat mahdollisuudet työllistyä uudelleen ja selvitä elämässä. Myös Snellman oli yleissivistyksen kannattaja.

Seuraavaksi keskityimme 1800- luvun kehitykseen. Asioita käytiin läpi hyvin seikkaperäisesti ja opettaja kertoi paljon mielenkiintoisia esimerkkejä vuosien varrelta. En luettele tähän kaikkia vuosilukuja ja henkilöitä, vaan ainoastaan ne jotka omasta mielestäni ovat merkityksellisimpiä ja mielenkiintoisimpia.

1800– luku oli innovatiivisuuden ja nopean kehityksen aikaa. Koulujärjestelmää kehitettiin ja uudistettiin Suomessa monella tavalla. Tämä oli mahdollista, koska Venäjän hallinnon vaikutuspyrkimykset olivat vähäisiä, ja Aleksanteri II ja III ajan ilmapiiri oli liberaali. A.A. Laurell perusti 1831 Kaisaniemeen Helsingfors Lyceumin, joka oli Suomen ensimmäinen uudenaikainen yksityisoppikoulu. Se oli maan ainoa yliopistoon johtava oppilaitos. Opetus tapahtui ruotsin kielellä. Ilmapiiri oli vapaa, ja karttakeppiä ei annettu. Koulu toimi 60 vuoden ajan, ja tuntiopettajina toimivat mm. Snellman ja Runeberg.

1852, Euroopan toisena maana, Suomeen perustettiin kasvatus- ja opetusopin professuuri. Päätehtävänä oli valmistaa oppikouluopettajia. Aloite tuli Snellmanilta, joka oli ollut hakemassa oppia Saksasta. Hän itse hoiti professuuria 1860-1861. Snellman uskoi sivistykseen ja hänen mukaansa suomalaisilla ”on vain yksi tie eteenpäin, ja se on sivistys”. Hän oli hegeliläinen idealisti, ja kansallisvaltion puolustaja. Hänen ajatusmaailmansa oli sekoitus yleiseurooppalaisuutta, ja kansallisia arvoja. Jokaisella ihmisellä oli hänen mukaansa oikeus ja velvollisuus kehittää aluettamme. Sekä tyttöjen ja poikien tulisi saada perusopetusta, jotta he osaisivat suhtautua asioihin kriittisesti.

Herbartilaisen kasvatusfilosofian toi Suomeen kasvatustieteilijä Waldemar Ruin. Suuntaus tuli perässäpäin, kun se muualla Euroopassa oli jo ohi, koska Suomessa oli vain vähän sivistyneistöä. Mikael Soininen oli yksi merkityksellisimmistä herbartilaisista kasvatustoimijoista Suomessa. Hänen mukaansa opettajan on oltava nuhteeton esikuva ja esimerkki. Hän oli perustamassa Suomen ensimmäistä yhteiskoulua, ja sai toteutettua oppivelvollisuuden 1921.

1835 O.H. Gripenberg perusti Suomeen ensimmäisen tyttökoulun, joka sai osakseen suurta kannatusta, sillä oppilaita oli paljon. Vähän myöhemmin Suomeen perustettiin niitä lisää ja valtiokin perusti kolme virallista tyttökoulua vuonna 1843 Viipuriin, Turkuun ja Helsinkiin. Mitään säädöksiä luokkakooista, tai siitä mitä opetetaan, ei ollut, koska tyttöjen kasvatus oli vielä pääasiallisesti kodin tehtävä. Kouluissa vieraiden kielten oppiminen oli tärkeintä. Pitäjistä, eli opettajista, monet olivat saaneet oppinsa Keski-Euroopassa.

1840– luvulla tulivat esiin Pestalozzin ja Friedrich Fröbelin ajatukset varhaiskasvatuksen merkityksestä, ja lapsen omatoimisuuden ja luonnollisen kehityksen tukemisesta. 1892 aloitettiin lastentarhanopettajien koulutus.

1850– ja 1860– luvut olivat kansalaistoiminnan kulta-aikaa. Rahaa kerättiin koulujen perustamista varten kansalaisilta, ennen kuin valtiolla oli varoja tai intressejä perustaa kouluja.

1863 asetettiin Snellmannin aloitteesta säädös, jonka mukaan suomen ja ruotsin kielet tulivat samanarvoisiksi. Asetuksen jälkeen mm. viralliset asiakirjat voitiin kirjoittaa ja jättää virastoihin suomen kielellä. Snellmannin toive oli myös erottaa koulu kirkosta saksalaisen mallin mukaan.

1870– luvulta oppikoulusta muodostui nopeasti kehittyvä järjestelmä, joka valmisti suoraan yliopistoon. Opetuksesta maksettiin lukukausimaksu. Tarkoituksena oli luoda Suomeen älymystö, joka veisi maan asioita eteenpäin.

1876 Tukholmaan perustettiin 9- vuotinen yhteiskoulu Palmgrenska skolan ensimmäisenä Euroopassa. Palmgren kävi hakemassa oppia Yhdysvalloista Bostonista. Suomeen ensimmäinen yhteiskoulu perustettiin vuonna 1883, ja täällä tämä koulumuoto löi ensimmäisenä läpi Euroopassa.

Vuoden 2016 luennolla puhuttiin paljon yhdysvaltalaisesta historioitsijasta Hayden Whitesta. Hänen mukaan kuva menneisyydestä on aina keksitty/ löydetty, mutta menneisyydessä itsessään ei ole mitään kertomusta. Lähteet on aina valikoituja, ja virallisetkin dokumentit on valikoitu ja sensuroitu jo arkistointihetkellä. Näin kuva historiasta vääristyy ja ideologisoituu. Historia on aina jotakin varten ja tarinoihin vaikuttaa taustaideologia (konservatismi, radikalismi/ sosialismi, liberalismi, anarkismi). Menneisyys esitetään myöskin kunkin aikakauden keinoilla. Luennoitsija mainitsi, että hänen paras lukemansa kirja on Whiten Metahistory. Toinen kirja jonka lukemista hän suosittelee on Kafkan Oikeusjuttu.

Luento 4

Jatkoimme edelleen aiheella Suomen sivistyshistorian kehitys ja käännekohdat. Maaseutuyhteiskouluja syntyi ratapaikkakunnille vuosina 1900-1917, koska lapsia ei haluttu enää lähettää Helsinkiin, Turkuun tai Viipuriin opiskelemaan. Maaseutuoppikouluja perustettiin yhteensä 27, ja niistä tuli sivistystoiminnan keskuksia. Rataverkosto vei siis sivistystä eteenpäin, eikä se ollut enää ainoastaan kaupunkilaisten herkkua. Kansalaiset olivat mukana toiminnassa, nk. hirsitalkoot.

Kansakoulun synty

Uno Cygnaeus sai määräyksen mennä Sveitsiin hakemaan oppia. Hän ehdotti, että kansakoulu olisi alusta alkaen ollut pakollinen kaikille, mutta tähän ei taivuttu. Ruotsinkielinen eliitti vastusti ajatusta, eikä Venäjälläkään oltaisi luultavasti allekirjoitettu tätä, joten siitä tuli aluksi vapaaehtoista, ja vain eliitille tarkoitettua. Sveitsin malli oli Cygnaeuksen mielestä edistyneempi kuin Ruotsin, ja sopi tänne sen vuoksi paremmin. Myös malli siitä, että opettajat tulisi kouluttaa tuli Sveitsistä. Hän ehdotti myös, että koulumatkan ei tulisi olla pidempi kuin viisi kilometriä. Rahvas, köyhempi kansa ei liputtanut kansakoulujen puolesta, vaan hyväksyi sen myöhemmin vähitellen. Suomessa asetettiin kansakouluasetus (eli että kunnassa oli oltava toiminnassa kansakoulu) vuonna 1866 – 100- vuotta myöhässä muista Euroopan maista, ja kun Preussissa ja Tanskassa kaikki olivat jo koulussa. Suomi sivistyi myöhään, ja tähän vaikuttivat olosuhteet, köyhyys, välimatkat ja luultavasti se, ettei Venäjälläkään ollut kansakoulua. Kehitys oli aluksi hyvin hidasta, ja vielä vuonna 1936 10% kansasta ei ollut käynyt kouluja. Kansakoulu oli teollisen yhteiskunnan tarve. Maaseutuyhteiskunnalla ei ollut sille tarvetta. Vuonna 1918 Suomi ajautui kriisiin, koska kansa oli niin sivistymätöntä. Oppivelvollisuus määrättiin 1921.

Sisällissodan seuraukset

Sisällissota on synkkä luku Suomen historiassa, joka saattaa juontaa jopa nykypäivän kommunikaatio-ongelmiin. Ensimmäinen maailmansota toimi rajakahakkana, jota ilman sisällissotaan ei oltaisi ajauduttu. Sotaa ennen sosialistinen puolue oli laaja, mutta porvaripuolueet voittivat kuitenkin vaalit ja esim. työaikalait ja muut uudistukset jäivät tekemättä. Ilmassa liikkui huhuja, että Venäjä valtaa Suomen, ja että ruoka on lopussa. Oli paljon yhteiskunnallisia epäkohtia, esim. työväenkaarti valtautui meijereihin hakemaan omiaan takaisin, tai isännät jotka omistivat maat saattoivat alkaa periä kaksinkertaisia korvauksia. Osa ihmisistä uskoi huhuihin ym. ja olivat valmiita sotimaan. Ihmisiä vangittiin, kuulusteltiin ja painostettiin. Oikeutta ei ollut, vaan ihmisiä ammuttiin heikoin perustein. Jopa naisia ja lapsia teloitettiin, ja syyksi riitti nauha kädessä. Sota kesti vähän aikaa, mutta suhteessa se on ollut yksi verisimmistä ja armottomimmista taisteluista Skandinaviassa. Lopulta sodan voitti valkoinen puolue, joka oli saanut mm. sotilaskoulutusta ja taisteluharjoitusta Saksassa. Sisällissodasta tuli koko kansakunnan trauma, ja siitä on ollut vaikea puhua. Vasta 60- luvulla aihe avattii puolueettomasti. Sodan seurauksena pedagoginen ilmapiiri tiivistyi, ja demokratiakokeilut loppuivat. Sanottiin myös, ettei yhteiskoulukaan ole hyvä idea, vaan aikeuttaa rappiota. 20-luvulla Suomessa oli ainoastaan kolme tyttökoulua.

Humanistinen kasvatusparadigma

30-luku oli taloudellisen taantuman ja hitaan pedagogisen kehityksen aikaa. Suomi oli sisäänpäin kääntynyt, ja isänmaallis-nationalistinen kasvatus voimistui politiikassa ja kouluissa. Kouluihin tuli uusi oppiaine; maanpuolustusoppi, vaikka kaikenkaikkiaan äärioikeiston vaatimukset jäivät vaikutuksiltaan vähäisiksi täällä. J. Hollo edusti kasvatusfilosofista suuntausta 30-luvulla. Hänen ajatuksensa kuitenkin tyssäsivät Talvisotaan, ja ovat saaneet uudestaan jalansijaa vasta 10 viime vuoden aikana.

Luento 5

Sotavuodet

Albert Holferder, saksalais-itävaltalainen pedagogi ja kasvatusministeriön johtava virkamies, vieraili Suomessa huhtikuussa 1943, mutta se ei johtanut minkäänlaisiin muutoksiin täällä. Ilmassa oli jo merkkejä siitä että Saksa häviää sodan. Saksassa oli meneillään koulunpuhdistus. Koko koulujärjestelmä pistettiin uusiksi, ja monet opettajat kuulusteltiin. Jos he olivat äärioikeistolaisia tai osoittivat natsisympatioita, heidät vaihdettiin. Suomessakin muutama liian saksalaismielinen opettaja erotettiin. Ja jos koululaitos olisi muuttunut täällä kansallissosialismin suuntaan, Neuvostoliitto ei olisi hyväksynyt sitä. Vasemmisto vaati koulujärjestelmän demokratisoimista ja kansakoulun kehittämistä. 1943 Suomi-Amerikka-seura aloitti toimintansa. Sen oli tarkoitus edistää näiden maiden välejä tulevaisuudessa. Ja samana iltana kun sota päättyi ja rauha laskeutui, ensimmäiset lukiolaiset lähtivät jenkkeihin kesäleirille. Yhteys näiden maiden välille luotiin vähitellen kulttuurin avulla. Stockmannilla pidettiin esimerkiksi näyttely, jossa esiteltiin amerikkalaista koulurakentamista.

Peruskoulun synty

Jo 30- luvulla tehtiin aloitteita että kansakoulu ja oppikoulu pitäisi tuoda lähemmäs toisiaan. Maatalousyhteiskunnasta oli tullut informaatioyhteiskunta, ja koulujärjestelmän uudistamiselle oli tarvetta. 60- luvulla jo puolet ikäluokasta halusi oppikouluun. Vasemmisto vaati, että yksityiset koulut luovutettaisiin kunnalle, koska uudessa järjestelmässä ei voisi olla yksityisiä kouluja. Tämä oli helpotus koulun johdolle ja kannatusyhdistyksille, joiden hallinnassa kaikki koulut olivat. 100 koulua ei kuitenkaan ollut valmiita siirtymään kunnan omistukseen, vaan jatkoi korvaavina kouluina. Tämän vuoksi monet koulut ovat nimellä yhteiskoulu. Peruskoulun suunnittelu tehtiin hyvin. Jo 60- luvulla toimi kokeiluperuskouluja, ja tuntijako ym. suunniteltiin tarkasti. Ehkä siitä syystä peruskoulu on toiminut niin hyvin ja tuottanut hyvää tulosta, koska peruskivijalka tehtiin vankaksi. Valitettavasti DDR:n ja Neuvostoliiton vaikutus suomalaiseen peruskouluun on vielä selvittämättä.

Matti Koskenniemi

Ensimmäinen kansainvälisesti tunnustettu kasvatustieteilijä, ja tärkeä merkkihenkilö Suomen kasvatustieteissä. Hän oli taustakoulutukseltaan kemisti, mutta sattuma ohjasi hänet opettajan ammattiin. Hän on ollut mukana peruskoulukomiteassa, sekä rakentamassa uutta opettajankoulutusta. Hän seurasi kansakoulun opettajien valmistusta pitkittäistutkimuksella, ja seurasi mitä tapahtuu koulutuksen ja työkokemuksen aikana. Tutkimus kesti 5-6 vuotta. Hän raportoi tulokset vuonna 1965 englanniksi. Tutkimus johti DPA- projektiin (didaktinen prosessianalyysi) jossa tutkimuksena on opetustapahtuman lainalaisuuksien selvittäminen. Tutkimuksen tulokset olivat kuitenkin epäselviä, eikä ongelma ratkennut, koska muuttujia on loputon määrä eikä ole yksimielisyyttä siitä, mikä selittää hyvän opetuksen tai miten koulu saadaan tehokkaaksi.

Institutionalisoituva kasvatustutkimus

Kansakoulunopettajien koulutus oli hyvin alkeellisella tasolla. Opettajaksi oli mahdollista valmistua ylioppilastutkinnon jälkeen yhdessä lukuvuodessa ja kahdessa kesässä. 60-luvulla tasoa oli pakko kohottaa Matti Koskenniemen aloitteesta. Vuonna 1965 kasvatusoppi- nimike muutettiin kasvatustieteeksi, eli kasvatusala oli astumassa akatemian sisään. Vuonna 1968 tehtiin peruskoulupäätös, jota alettiin toteuttaa vuonna 1972 Lapista. 60-luvun komiteat visioivat väliaikaisen peruskoulunopettajatutkinnon, mutta vuonna 1979 tuli uusi yliopistolaki, joka ei tuntenut enää välitutkintoja (kandi), vaan johti suoraan maisteritutkintoon, ja kesti 160 opintoviikkoa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan peruskoulun opettajista ei ollut tarkoitus tehdä maistereita, mutta uusi yliopistolaki johti siihen. Koulutus on myös hyvin homogeeninen eri puolella Suomea, eli ei ole väliä mistä yliopistosta valmistuu. Toisin kuin Yhdysvalloissa, jossa on 900 erilaista väylää valmistua opettajaksi.

Opettajankoulutuksen sisäinen kehitys

 • 1950-luvulta 1970-luvulle Normatiivinen opettaja: opettaja oli esikuva

 • 1970-luvulta 1990-luvulle Didaktisesti ajatteleva opettaja: teollisessa yhteiskunnassa ei enää riittänyt että opettaja oli vain esikuva. Ei voinut nojata enää traditioihin

 • 1990-luvulta 2000-luvulle Tutkiva opettaja: edelleen didaktiikka mukana, mutta huomiota uusiin vaatimuksiin kuten mm. lahjakkaiden tai vähemmistöjen opetus. Opetus on mutkikasta, ja jotta opettaja pystyisi hallitsemaan tilanteita paremmin, on hänen osattava tarkastella niitä laajasti

 • 2006- Tutkimusperustainen opettaja: luennoitsija on sitä mieltä, että emme oikeasti ole vielä näin pitkällä. Opettajilla ei käytännössä ole aikaa opetustyön lomassa seurata uusimpia tutkimuksia tiiviisti

Suomalaisen kasvatuksen traditio

Tenttikysymyksenä saattaa kuulemma ehkä mahdollisesti olla, että mikä selittää nykyolosuhteita… Suomi on myöhään modernisoiunut ja teollistunut yhteiskunta oltuaan pitkään talonpoikainen. Opettajan ammatti oli arvostettu, koska opettaja oli vähän oppineempi kuin muut kyläläiset. Täällä oli voimakas sivistysusko, ja Snellmanin sivistysprojekti, johon kuului kansallishengen ja suomen kielen vaaliminen. Modernisaatio on tapahtunut myöhään, jolloin kaikki kansalaiset ovat ikäänkuin aloittaneet samalta lähtöviivalta. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli vaikeassa tilanteessa, mutta sen jälkeen mm. opetukseen panostettiin, Amerikka- yhteys alkoi syntyä ym.

Luento 6

Näillä luennoilla siirryttiin historiasta nykypäivään.

”Changing schools is like moving a graveyard” -Hyman Rickover 1983

Hyman oli sotilas, ja tottunut että armeijassa käskyt menevät perille, mutta amerikkalaiset opettajat olivat hänen mielestään pystyyn kuolleita. Opetussuunnitelmia muutellaan tiheään tahtiin, mutta parhaimmillaan saatetaan saada aikaan jotain pientä muutosta, vaikka käytännössä vaikutukset ovat vähäisiä. Koulunpidon eetos syntyi 1890- luvulla, eikä tuntijako ole muuttunut 130-vuoteen. Harva yhteiskunnallinen instituutio voi ammentaa näin kaukaa ja silti vaikuttaa modernilta nykypäivänä. Kaikki muut, esim. sairaalat, ovat muuttuneet valtavasti.

Lopputunnin puhuimme Fosbayn Curriculum matrixista, jossa tarkastellaan lukuisia muuttujia, joita koulu-instituuttiin liittyy. Ammatiltaan hän oli koulutarkastaja, jonka tehtäviin kuului kiertää kouluissa kuuntelemassa opetusta ja seurata pedagogisia linjoja, tarkistaa että arvosanat ovat oikeassa suhteessa ym.

Piirsin Curriculum matrixista oman hienon version ja lisäsin luentomuistiinpanoni kuvaan. 

Ongelmallinen koulukeskustelu

Kun puhutaan koulun kehittämisestä, kaikilla on siinä sormensa pelissä. Keskustelu on pääosin subjektiivisia kannanottoja, joiden taustalla ei ole minkäänlaista tutkimusta. Se mikä jollekin on ongelma, ei toiselle ole sitä. Koululta vaaditaan aina lisää kaikkea, mutta kukaan ei koskaan ota kantaa toimintojen uudelleenorganisointiin, poistoihin, painotusten arvottamiseen ja rajauksiin eikä myöskään ilmaise konkreettisia toimenpiteitä muutosten toteuttamiseksi tai resurssoimiseksi. Kenen ehdoilla toimintaa tulisi kehittää, kun toimijoita on niin paljon:

– vanhemmat

– lapset – heidän osuutta tulisi lisätä ja koulujen lukusuunnitelmaan on tulossa yhteiskuntaopin opetusta vuonna 2016

– ammattikasvattajat – oaj:n ja opettajien välillä on Suomessa ehkä enemmän yhteistyötä kuin muissa maissa. Muualla ohjeet tulevat ylhäältäpäin.

– viranomaiset – mm. rahoitus

– poliittiset toimijat – vaihtuvat, mutta lähihistoriassa on selkeitä näytteitä siitä, että ministerit voivat halutessaan vaikuttaa  tuntijakoon

– media – ohjaa keskustelua mm. siitä, mikä on koulun ongelma

– asiantuntijat – voimakkaita puheenvuoroja, mutta ehkä kovin kapeita tulokulmia

Koulun kehittämisen haasteet

Koulu on hyvin vahvan rakenteen omaava historiallinen laitos. Tahtotilan on oltava suuri, jos muutoksia halutaan saada aikaiseksi. Myös pyrkimykset ovat hyvin ristiriitaisia keskenään. Resurssipula on jatkuva ongelma, koska mm. käytettävissä on tietty aika, n. 25 h/vko, eikä sitä voi lisätä, henkinen kapasiteettiresurssi on rajallinen, ja opettajat ovat jo nyt kovilla. Näiden tiedostaminen olisi oleellista, mutta materiaaliset ehdot ohitetaan jatkuvasti kun keskustelua käydään.

Hannu Simola on löytänyt neljä muuttujaa koulukeskustelussa 60-luvun lopulta alkaen. Ne ovat:

Yksilöllistyminen: vaikka pahin individualismin kausi on ohittunut ja nykyään on muodissa yhteisöllisyys, koulu ei kuitenkaan voi samalla tavalla olla joukkomuotoista kuin se ennen oli

Opettajuuden tieteenalaistuminen: tämä kiihtyy koko ajan

Opetussuunnitelman tavoiterationalisoituminen: tavoitteet ovat paisuneet koko ajan, kuvitellaan että sormeilemalla opetussuunnitelmaa muutetaan jotain, vaikka välitys ei ole niin suuri. Ja jos opettaja ei sitoudu muutoksiin, mitään ei tapahdu.

Dekontekstualisoituminen: onko unohdettu mitä koulu on?

Telemäki on julkaissut väitöskirjansa v. 1973 ja se on luennoitsijan mielestä paras Suomessa kirjoitettu väitöskirja. Siinä käydään läpi lehtikirjoittelua peruskoulun kehittelyn aikana, ja erittellään kuusi dimensiota, joiden välillä väittelyä käydään.

1. yleissivistävä v. erikoistuva kasvatus – Siitä mitä on yleissivistys, voidaan käydä loputtomasti keskustelua. Opetetaanko Kalevala? Luetaanko Tuntematon sotilas? Yhteiskunnassa on ehkä erikoistumisen trendi, ja yliopisto on aloittanut hyvinkin pitkälle menevän erikoistumisen ja tämä ilmiö on etenemässä alemmille koulutusasteille. Mutta miten nuori voi valita, jos ei tiedä mistä valita. Palveleeko joku ala tai opinnot vielä 15 vuoden päästä? Yleissivistynyt ihminen olisi ehkä helpommin uudellenkoulutettavissa, jos kyseistä erikoistumisalaa ei vaikka ole enää olemassa.

2. sosialisaatio v. personalisaatio – Otetaanko huomioon yksilöllisyys ja hyväksytäänkö poikkeusratkaisut, vai noudatetaanko ryhmäkuria ja mennään opettajan ehdoilla. Yhteiskunnan kannalta koulussa olisi hyvä harjoittaa yhteistyötaitoja.

3. yhtenäinen v. eriytynyt kasvatus – Suomessa yksi yhtenäisimmistä järjestelmistä. Jossain vaiheessa ehkä liian hankala hallita..

4. kasvatus v. opetus – Kansakoulu tähtäsi enemmän kasvatukseen ja oppikoulu opetukseen, mutta kun nämä yhdistyivät peruskouluksi, koulu lupasi ehkä liikaakin ottaa vastuuta kodilta.

5. formalismi v. materialismi – Formalismi on enemmän vapausasteita salliva, ja oppilaiden intressejä huomioiva, materialismi keskittyy perus- ja ydinasioihin

6. tiedot v. taidot – didaktisen tutkimuksen myötä jännite on lieventynyt kun on huomattu että molemmat ovat yhteydessä toisiinsa

Sahlberg Pasi (1996) kiertää maailmalla puhumassa Pisa- ihmeestä ja häntä voisi kuulemma sanoa suomalaisen pedagogiikan suurlähettilääksi. Hänen pohdintansa koskevat enemmän opettajakuntaa

1. hajauttaminen v. keskittäminen – hajauttaminen tarkoittaa sitä, että kouluille annetaan enemmän päätäntävaltaa ja ne saavat profiloitua (näin tehtiin 90-luvulla) keskittäminen on ”tasapäistämistä”

2. opettaminen v. oppiminen – minkä verran on kyse opettajan johtamasta opetuskulttuurista. Nykypäivänä haasteena on, että oppilaat eivät välttämättä ole niin itseohjautuvia, että he tekisivät esim. tablettien kanssa vain määrättyjä tehtäviä

3. kollegiaalisuus v. yksityisyys – kollegiaalisuus on lisääntynyt, ja on hyvä juttu, että opettajat tekevät yhteistyötä, koska yhteiskunnan vaatimukset ovat lisääntyneet, mutta toisaalta, yksi opettajan ammatin jaloista piirteistä on ollut työn autonomisuus. Jotkut opettajat kokevat kollegiaalisuuden menneen liian pitkälle.

4. järjestys v. kaaos – vaatii paljon sääntöjä jos halutaan että asiat etenevät järjestelmällisesti. Joskus eriyttäminen, uudistaminen ja innovointi voivat mennä liian pitkälle ja tuloksena on kaaos. Koulu on hyvin stukturoitu, ja siellä on hyvin vähän liikuteltavia resursseja.

5. tieto v. epävarmuus – esim. lähdetäänkö testaamaan jotakin uutta, vai odotetaanko varmaa tietoa jolloin ei välttämättä tapahdu mitään, koska pedagogiikassa on vähän varman tiedon tulokulmaa

Koulun rakenneristiriidat

Onko koulu suljettu vai avoin ympäristö? Nykyisin on vallalla avoimuuden vaatimus, ja esim. internet ja kännykät ovat kouluissa arkipäivää.

Olisiko koulun oltava vapaaehtoista vai pakollista? Nykyisin koko koulu on pakollista, mutta miksi juuri ruotsi on saanut etuliitteen pakkoruotsi? Jos koulu olisi täysin valinnaista, ketkä sinne tulisivat? Kenellä olisi kykyä valita?

Pitäisiko koulun suosia yhteistyötä vai kilpailua? Pitäisikö ”kovettaminen” aloittaa jo ajoissa, koska elämä kuitenkin on kilpailua. Olisiko itseasiassa bluffaamista ja liikapehmoilua jättää esim numeraalinen arvostelu pois, kun kilpailuvietti on kuitenkin geeneissä ja myöhemmässä elämässä sitä tulee esiintymään joka tapauksessa.

Tulisiko koulun suuntautua kansallisuuteen vai kansainvälisyyteen? 1850-luvulla suomi ei ollut vielä tieteenkieli, vaan siitä tehtiin sellainen. Onko Suomeen muodostumassa englannin kielinen eliitti, jos tieteellistä terminologiaa ei enää vaivauduta kääntämään suomen kielelle? Jo nyt kansalaisten on mahdotonta puhua joistain viimeaikaisimpiin tutkimuksiin liittyvistä aiheista, koska he eivät tunne sen terminologiaa.

Tulisiko koulun panostaa sivistykseen vai hyötyyn? Kaikista ei voi tulla kirjaoppineita, vaan myös käytännön taitoja ja osaamista tarvitaan.

Pitäisikö koulun keskittyä kriittisyyteen vai sosialisaatioon? Valmistaako koulu passiivisia nuoria? Vaarana on myös ongelmia, jos opettaja on kovin kriittinen, koska koulu ei ole mikään avoin tori.

Tulisiko koulun painottaa käytäntöä vai teoriaa? Eli kumpi on tärkeämpää, tiedot vai taidot. Tässä on paljon jännitteitä, koska teorialähtöisesti luvataan paljon. Itse olen törmännyt useasti teoriaa vähätteleviin asenteihin.

Luento 8

Institutionaalisen kasvatuksen pirulliset ongelmat

1. Sanotaan, että koulu pitää uudistaa ja sitä pitää kehittää, mutta ei oteta kantaa, mitä tällä käytännössä tarkoitetaan. Ei myöskään eritellä mikä on ongelma, minkä vuoksi sitä ei voida ratkaista.

2. Kasvatus on ajan virta, jatkuva joki. Ei valmistu koskaan vaikka oppilaat valmistuvat, koska uudet oppilaat tulevat tilalle. Kärsivällisyys ja kiinnostus kehitystyötä kohtaan loppuu.

3. Joudutaan tyytymään riittävän hyvään

4. Mahdotonta jäljittää kaikkia tekijöitä, jotka vaikuttavat koulun kulkuun, koska lapset omaksuvat paljon asioita jo ennen kuin koulu alkaa, ja lisäksi he viettävät koulussa vain hyvin lyhyen ajan. 9-luokkalaiset ovat viettäneet elämästään vain 7% koulussa. Mieheni mielestä tämä oli todella typerä mittaus, koska pieni prosenttimäärä antaa vaikutelman, ettei koululla olisi väliä. Olisi kuulemma sama asia mitata kuinka monta prosenttia vuorokaudesta kuluu tunteiden osoittamiseen, ja jos prosentti on pieni, millään kauniilla sanoilla ym. ei olisi mitään merkitystä.

5. Jokainen vaikutus on kertaluontoinen oppilaaseen. Ne jättävät jälkiä, joita ei voi jäljittää.

6. Rahaa on tuhlattu huonoon suunnitteluun

7. Ei ole selkeitä ratkaisuluokkia, mikä vaikeuttaa siirtovaikutusta. Eli vaikka joku koulu olisi löytänyt hyvän ratkaisun ongelmaan, sama ratkaisu ei välttämättä toimisi muualla.

8. Ongelmat voivat olla seurausta jostakin toisesta ongelmasta. Yhdessä koulussa saatetaan palkata psykologi, ja toisessa koulussa vartija, ja molemmat koulut raportoivat koulukiusaamisen vähentyneen, mutta miten näitä verrataan keskenään?

9. Se mikä on kasvatuksen ongelma, on katsojan silmässä

10. Tavoitteena ei ole löytää totuutta vaan kehittää, parantaa ja vahvistaa jotakin

Lopputunnin kävimme läpi tällaista kuviota, jonka on kehittänyt Helsper, W. vuonna 1996. Piirsin kuvion uudestaan käyttäen ohjelmaa Pixlr ja lisäsin siihen omia muistiinpanoja. Piirustuksen jälki ei ehkä ole ihan ammattimaista.

Johdatus kasvatuspsykologiaan

Johdanto

Tämä on luento-/ oppimispäiväkirja Helsingin avoimen yliopiston kurssilta Johdatus kasvatuspsykologiaan (5 op). Luennoitsijana toimi FT Marja Nurmilaakso. Olen tehnyt pohdintoja ja kirjoittanut päiväkirjaa luennoilla käydyistä aiheista. Niistä aiheista jotka ovat kiinnostaneet itseäni eniten, ja jotka koin tärkeäkeiksi, olen etsinyt lisää tietoa kirjoista ja netistä. En ole laittanut lähdeviitteitä tekstiin, mutta lähdeluettelo löytyy tekstin lopusta. Kurssiin kuului siis neljä luentoa, ja lisäksi kävin kaksi kertaa itseni järjestämässä lukupiirissä. Osallistumissuosio ei ollut huimaava, vaan minun lisäkseni paikalle tuli ainoastaan yksi opiskelija. Meillä oli kuitenkin erittäin antoisat pohdiskelut, ja koen lukupiirin helpottaneen huimasti asioiden ja aiheiden jäsentymistä.

1. Luento

Ensimmäisellä luennolla kävimme läpi käsitteitä, sekä kasvua ja kehitystä. Kasvatuspsykologia on elämänkaaritutkimusta, joka ulottuu syntymästä vanhuuteen saakka. Se kohdistuu kasvatuksen ja opetuksen kannalta merkitykselliseen toimintaan ja vuorovaikutukseen. Kasvatukseen liittyy oppiminen, joka johtaa muutoksiin joiden avulla yksilö löytää uusia toimintatapoja. Oppimisessa on herkkyyskausia, jolloin yksilö on tavallista herkempi tietyille kokemuksille, ja eritysen valmis oppimaan tiettyjä asioita. Jokainen käy läpi samat kehitysvaiheet samassa järjestyksessä, mutta tahti saattaa vaihdella. Oppiminen on kokonaisvaltaista, ja kaikki liittyy kaikkeen. Perimällä, iällä ja ympäristöllä on vaikutusta, mutta geenit eivät luo ylärajaa oppimiselle. Psyykkiset elämykset määräävät kehitystä, ja palaute auttaa lasta rakentamaan minäkuvaansa. Mutta tiedot ja kokemukset eivät varastoidu irrallisina, vaan lapsi rakentaa vähitellen kokonaiskuvaa ympärillä olevasta maailmasta.

Mieleeni muistuu kolme tyttöä, 7-, 9- ja 11- vuotiaat siskokset, joihin tutustuin ollessani vapaaehtoistyössä orpokodissa. He olivat vasta sinä syksynä tulleet orpokotiin ja mm. aloittaneet koulun. Sitä ennen he olivat eläneet lähes oman onnensa nojassa keskenään, ja etsineet ruokaa kadulta. Kukaan heistä ei osannut lukea, vaan he alkoivat harjoitella kirjaimia koulussa. He harjoittelivat kirjaimia koko sen ajan mitä työskentelin heidän kanssaan, eli puoli vuotta. Johtajan mielestä he eivät voineet oppia kunnolla, koska heidän aivonsa olivat vaurioituneet riittämättömän ravinnon vuoksi, mikä varmasti piti paikkansa, mutta mielestäni myöskään koulu ei ollut kovin tehokas. Lisäksi heiltä puuttui motivaatio. Luulen että 7- vuotiaan motivaatiota söi mm. se että häneltä vaadittiin täydellisiä kirjaimia eikä kirjoitus edennyt, 11- vuotiaalla oli pahin motivaatio-ongelma, enkä usko että asiaa helpotti se että kaikki muut saman ikäiset lapset olivat kehityksessä paljon pidemmällä. 9- vuotias oli luonteeltaan rauhallinen ja ”kiltti” ja hän teki aina läksyt ja hänelle kuuluvat tehtävät mukisematta. Talossa oli paljon lapsia, mutta nämä siskokset ovat erityisesti jääneet mieleeni, ja edelleen mietin millainen heidän elämä tulee olemaan. Pahin mitä voi tapahtua olisi luultavasti se, että he jatkavat samaa kierrettä millaista heidän elämä on ollut ja luultavasti heidän vahempien ja isovanhempien elämä. Toivon että heidät onnistuttaisiin vielä kasvattamaan ”kunnon kansalaisiksi”, vaikka heidän elämän edellytykset eivät ole olleet parhaat mahdolliset, ja vaikka he olivat jo aika isoja ennen kuin päätyivät orpokotiin.

Puhuimme myös kehityspsykologian historian kannalta tärkeistä henkilöistä, kuten sveitsiläisestä kehityspsykologista Jean Piagetista (1896-1980), joka loi teorian älyllisen kehityksen vaiheista. Lapsen ajattelun ja maailman hahmottamisen logiikka on erilainen kuin aikuisen, ja kehitys tapahtuu vaiheittain. Sosiaalinen, henkinen ja fyysinen kehitys etenevät käsi kädessä, eikä lapsi voi käsittää kehitystasoonsa nähden liian monimutkaisia asioita.

Toinen henkilö josta puhuimme on valkovenäläinen psykologi Lev Vygotsky (1896-1934), jonka tärkeimpinä tieteellisinä saavutuksina pidetään ideaa siitä, että ajattelu ja kehitys on suhteessa kieleen. Että kielen oppimista voidaan pitää eräänlaisena ”ajattelun työvälineenä”. Kielellä hän ei kuitenkaan tarkoita ainoastaan puhuttua ja kirjoitettua kieltä, vaan kaikkia kielenkaltaisia käsite- ja symbolijärjestelmiä. Toinen tärkeä teoria on sisäistymisen periaate. Vygotskyn mukaan kaikki oppiminen tapahtuu kahdessa vaiheessa: ensin sosiaalisella ja sitten psykologisella tasolla. Oppimisen ja kokemuksen kautta ihmisen ympärillä tapahtuva toiminta muuttuu vähitellen hänen omaksi henkiseksi toiminnaksi. Esimerkiksi kieli on aluksi sosiaalisen vuorovaikutuksen väline, mutta kehityksen myötä siitä muodostuu myös ajattelun väline, jolloin kieli ”sisäistyy”. Kolmas tärkeä Vygotskyn teoriaan liittyvä psykologinen käsite on lähikehityksen vyöhyke. Tällä tarkoitetaan aluetta, jossa lapsen taidot eivät ihan vielä riitä jonkin tehtävän suorittamiseen tai ongelman ratkaisemiseen, vaan hän tarvitsee apua/ ohjausta. Kun hän toimii yhdessä häntä kehittyneemän ohjaajan kanssa, hän pystyy suoriutumaan korkeamman tason tehtävistä. Lähikehityksen vyöhykkeen tärkein tehtävä on erotella ne asiat joita lapsi osaa itsenäisesti, ja ne joiden suorittamiseen hän tarvitsee apua. Tarkoituksena on keskittyä erityisesti niihin asioihin jotka ovat juuri kehittymäisillään. Näitä asioita tulisi tukea, jotta lapsi saavuttaisi kyvyn toimia itsenäisesti.

2. Luento

Toisella luentokerralla puhuimme mm. älykkyydestä. Aihetta sivuutettiin valitettavasti melko pintapuolisesti, mutta Kehityspsykologia- kirjassa oli aiheesta enemmän tietoa. Älykkyyden käsite on kaikille ihmisille jollakin tavoin tuttu. Sitä on tutkittu runsaasti, mutta tieteelliset käsitykset siitä, mitä on älykkyys poikkeavat edelleen paljon. Monet uskovat, että älykkyyden perusta on ihmisen geeneissä, ja että se on määriteltävissä ja mitattavissa. Sen mittaamiseksi onkin kehitetty erilaisia menetelmiä, ja ensimmäisen älykkyystestin julkaisi ranskalainen lääkäri Alfred Binet vuonna 1905. Testi koostui asioista joiden ratkaiseminen vaati järkeilyä, muistia, laskutaitoa, opitun soveltamista, tietoa maailmasta, yksinkertaisten ohjeiden noudattamista ja geometristen muotojen kopioimista. Binet uskoi, että älykkyys on joustava ominaisuus, jota on mahdollista kehittää ja harjoittaa, toisin kuin monet muut jotka (nykyäänkin) ovat pitäneet älykkyyttä yksilön muuttumattomana ja periytyvänä piirteenä.

Älykkyys on kontekstuaalinen ja kulttuurisidonnainen ilmiö, ja sitä on olemassa monenlaista. Tähän viittaa mm. amerikkalaisen Howard Gardnerin näkemys, jonka mukaan älykkyys ei ole vain loogista ajattelukykyä, vaan se ilmenee monenlaisena asiantuntijuutena ja kyvykkyytenä toimia arkipäivän ympäristössä. 1983 hän esitti teorian seitsemästä erilaisesta älykkyyden lajista: 1) kielellinen älykkyys, 2) musikaalinen älykkyys, 3) loogis-matemaattinen älykkyys, 4) spatiaalinen älykkyys (liikkuminen tutussa ympäristössä), 5) kinesteettinen älykkyys, 6) intrapersoonallinen älykkyys (itseymmärryksellinen), ja 7) interpersoonallinen älykkyys (sosiaalinen). Hänen mukaan kaikilla ihmisillä on jonkin verran kaikenlaista älykkyyttä, mutta jokainen ihminen on jollakin alueella kyvykkäämpi kuin jollakin toisella. Kykyjen harjoittamiseen ja ylläpitämiseen vaikuttaa myös ympäristön odotukset. Gardnerin mukaan älykkyyksillä on kuitenkin myös neurologinen perusta, joka ilmenee potentiaalina ja helppoutena toimia tietynlaisten sisältöjen parissa. Eli kaikista ei edes harjoittelemalla voi tulla eteviä tanssijoita, muusikkoja, kuvataiteilijoita, tiedemiehiä tai kirjailijoita. Lukupiirissä pohdimme voiko kaikkea oppia? Luennoilla sanottiin, että ahkeralla työskentelyllä ja sisulla on mahdollista oppia mitä tahansa (vaikka opettaja henkilökohtaisesti ei ole sitä mieltä), ja ajattelen, että jonkin sellaisen asian opiskelu johon ei itseltä löydy jonkinlaista luontaista taipumusta on kuin löisi päätä seinään. Itse en ainakaan haluaisi tuhlata aikaani ja rahojani esim. ottamalla laulutunteja, koska minulla ei ole kaunis ääni. Pysyn kyllä nuotissa ja voin laulaa lapselleni tai joskus juhlissa, mutta laulajaksi minusta ei ole.

Nämä ovat ehkä omasta mielestä mielenkiintoisimmat asiat älykkyydestä, vaikka kirjassa on esitelty paljon henkilöitä, joilla jokaisella oma teoria ja ajatukset älykkyydestä. Eräs kiinnostava näkökulma vielä joka luennoillakin tuli esille on ikä ja viisaus. Viisaus ilmenee tietona ja ymmärryksenä ratkaista todellisen elämän monimutkaisia ongelmia. Siihen liittyy myös kyky ottaa huomioon ratkaisujen seuraamukset. Saksassa Paul Baltesin tekemät, ja Suomessa Takkisen ym. (1999) 82-87- vuotiaille tekemät viisaustutkimukset ovat osoittaneet, että viisaustestissä saadut pistemäärät jäivät yleensä melko pieniksi, ja että hyvin viisaita ihmisiä on todella vähän. Luennoilla todettiin myös, että valitettavasti ikä ei automaattisesti tuo viisatta. Älykkyyteen ikä ei vaikuta kuin vasta 70. – 80. ikävuoden jälkeen.

3. Luento

Kolmannen luennon keskeisenä aiheena oli oppiminen. Oppimisen ja kognitiivisen kehityksen kysymyksiä pohdittaessa törmää myös hyvin usein vastakkainasetteluun siitä, missä määrin vaikuttaa synnynnäiset ominaisuudet ja missä määrin oppiminen on tulosta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Kasvatuspsykologian peruskysymyksenä voidaankin pitää sitä, missä määrin ja millä tavoin ihmisen kehitykseen ja oppimiseen voidaan opetuksella ja kasvatuksella vaikuttaa. Tätä kysymystä pohdimme myös lukupiirissä. Toivon, ettei tätä kysytä tentissä, koska mitä enemmän kysymystä pohtii, sitä enemmän vastaus alkaa paisua. Varmasti perusasioita joilla voi vaikuttaa ovat rutiinit/ päivärytmi, ruoka, liikunta, lepo, positiivinen oppimisympäristö, tasavertaisuus, mallioppiminen, vastuun antaminen ym. Synnynnäisten ominaisuuksien ja geenien vaikutusta oppimiseen ei myönnetty, paitsi ehkä tapauksissa joissa on oikeasti todettu jokin oppimisvaikeus. Kirjassa niitä ei myöskään käsitelty, koska ne kuuluvat erityispedagokiikkaan. Sen sijaan huomio kohdistettiin oppimisvaikeuksiin joiden taustalla ovat epätarkoituksenmukaisesti kehittyneet motivationaaliset tulkinnat ja kognitionaaliset säätelyprosessit.

Lisäksi kolmannella luennolla puhuttiin kahdesta oppimisen päätutkimussuuntauksesta, behaviorismista ja konstruktivismista. Behaviorismia pidetään opettajajohtoisena tiedon siirtona, jossa opettaja antaa suoria ohjeita ja opetusta. Siinä tähdätään taitojen automatisoimiseen toistojen avulla, ja oppimista pidetään reaktiona ulkoapäin tuleviin ärsykkeisiin. Jotkut ehkä muistavat lukion psykologian tunneilta Skinnerin laatikon, joka on hänen kehittämä tutkimusväline behavioristisen teorian kehittämisessä. Kyseessä oli häkki, jossa on vipu, jota painaessa häkissä olevaan kaukaloon putoaa ruoka-annos. Nälkäinen rotta pannaan häkkiin, ja kun se liikkuessaan sattumalta painaa vipua, se saa palkinnoksi annoksen ruokaa. Palkinnon ansiosta rotta alkaa painaa vipua useammin. Tätä kutsutaan operantin ehdollistamisen malliksi. Tätä positiivisen vahvistamisen mallia on käytetty paljon käytännön pedagogisissa tilanteissa.

Konstruktivismi korostaa oppijoiden omaa toimintaa. Siitä käytetään myös nimitystä keksivä oppiminen. Tieto ei siirry, vaan oppija rakentaa sen itse uudelleen. Keskeisinä menetelminä ovat oma kokeilu, ongelmanratkaisu ja ymmärtäminen. Olen pannut merkille, että mieheni suosii selvästi tällaista kokeilevan oppimisen mallia. Itse en pistä pahakseni vaikka joku minua tietävämpi neuvoo jossakin asiassa. Vaikka konstruktivismi ”jyräsi” behaviorismin, behavioristisen teorian pohjalle rakentuneet opetuskäytännöt ovat osoittautuneet varsin tehokkaiksi monenlaisiin tarkoituksiin (esim liikennekasvatus).

4. Luento

Neljännen, eli viimeisen luennon aiheet saivat minut itseni henkilökohtaisesti inspiroitumaan ehkä kaikkein eniten. Aiheina olivat motivaatio, metakognitio ja oppimisstrategiat. Luennoilla näitä aiheita käytiin taas läpi aika pintapuolisesti ja hätäisesti, mutta etsin itse lisää tietoa kirjoista, piirtelin ajatuskaavioita ja puhuimme näistä aihesta myös lukupiirissä.

Motivaatio on tila joka saa aikaan, ohjaa ja ylläpitää toimintaa. Motivaatio vaikuttaa itsesäätelyyn, eli siihen mitä valintoja yksilö tekee eri toimintavaihtoehtojen välillä (television katselu vai läksyjen teko). Itsesäätelyä pidetään tänä päivänä jonkinlaisena ”muotisanana” mutta sen merkitystä ei voi kieltää. Mielestäni se on erittäin keskeistä oppimismenestyksessä, koska se säätelee myös itsekuria, sisua ja ahkeruutta. Motivaatioteorioita on useita, ja yksi niistä on Fordin (1992) mukaan Skinnerin operantin ehdollistamisen malli, koska se tuo esille palkkioiden merkityksen motivaatiokeinona. Suurin ajatuskarttani syntyi näistä eri motivaatioteorioista ja niihin vaikuttavista tekijöistä, mutta niistä on vähän tylsää alkaa kirjoittaa näin teksitin muodossa.

Metakognitiosta puhutaan mielen teoriana, jolloin lapselle kehittyy vähitellen tietoisuus siitä, että hän on itse aktiivinen kognitiivinen toimija. Tämä tekee mahdolliseksi oman toiminnan ajattelun ja ymmärtämisen. Yksinkertaisesti sanottuna se on ajattelun ajattelemista. Tutkimuksissa on tullut ilmi, että lapsilla joilla on rikasta metakognitiivista taitoa, eli he osaavat kuunnella ohjeiden antoa, kysyä neuvoa ja suunnitella tehtävän tekemistä, on vahvasti yhteydessä taitoon ohjata ja säädellä omaa toimintaansa. Tämä on kuitenkin taito jota voidaan kehittää itsesäätelyn opettamisella. Metakognitiokäsite ei kuitenkaan yksinään ole riittävä selittämään sitä, mikä tekee joistakin oppilaista taitavia ja toisista taitamattomampia oppijoita. Sen rinnalla onkin alettu käyttää oppimisen strategian käsitettä. Sillä viitataan taitoihin, joita yksilö on oppinut käyttämään apunaan erilaisissa oppimis- ja suoritustehtävissä. Strategiat ovat konkreettisia taitoja, joiden kautta oppiminen voi tapahtua. Ne ovat taitoa mm. valikoida, yhdistää, jäsentää ja muokata tietoa. Opittavan asian ymmärtämisen kannalta mielekäs strategioiden käyttö on avainasemassa. Oppimistaitojen kehittymisessä opettajan ohjaus on tärkeää. Oppilaille tulisi jo hyvin varhain opettaa miten tullaan aktiivisiksi ja taitavasti ajatteleviksi oppijoiksi. En muista että omana kouluaikanani oltaisiin puhuttu mitään oppimisstrategioista. Onhan kehitys voinut mennä kahdessakymmenessä vuodessa eteepäin, mutta olen varmuuden vuoksi alkanut miettiä, miten itse voisin opettaa näitä taitoja omalle lapselleni, kun hän aikanaan aloittaa koulun.

Itse käyttämäni oppimisstrategiat:

 • osallistuminen luennoille

 • luentomuistiinpanot

 • oppikirjojen lukeminen

 • ajatuskaavioiden teko

 • lukupiiri / keskustelu

 • oppimispäiväkirja

Tentti

Tentti on nyt ohi, enkä osaa yhtään arvella että menikö se hyvin vai huonosti. Ehdottomasti parhaiten olivat mielessä asiat joista olen tänne kirjoittanut, mutta paremmin olisi pitänyt osata viitata eri teorioihin ja henkilöihin. Minulle tuotti myös vaikeuksa muistaa, mikä tieto oli peräisin mistäkin. Kysymykset olivat:

Pohdi Piaget’n teorian mukaan ajattelun kehitystä esikoulusta alakoulun yläluokille saakka

Voiko Hakkaraisen, Longan ja Lipposen teoksen mukaan mitä tahansa oppia?

Pohdi yksilöllistä kehitystä koko elämänkaaren aikana Kuusisen ja Vauraan teokseen nojaten.

Pohdintaa

Kurssi oli nopea ja pintapuolinen kokonaisuus kehityspsykologian perusasioista. Se oli kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen, ja erityisesti kurssikirjat olivat hyvin mukaansatempaavia. Olen sitä mieltä, että kannattaa aloittaa Tutkivalla oppimisella, koska se on jollain tapaa helppolukuisempaa monine esimerkkeineen, ja kun aiheesta on jonkinlainen käsitys, on hyvä jatkaa lukemalla Kasvatuspsykologia. Oppimispäiväkirjan kirjoittaminen osoittautui erittäin tehokkaaksi metodiksi, ja se antaa motivaatiota kirjoittaa myös tulevista opinnoista. Voin myös suositella sitä jokaiselle, ja varsinkin jos on vaikeuksia hahmottaa erittäin laajoja kokonaisuuksia tai ongelmia keskittymisen kanssa.

Lähteet:

Hakkarainen, K., Lonka, K. & Lipponen, L. 2004: Tutkiva oppiminen. Järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen sytyttäjinä.

Lehtinen, E., Kuusinen, J. & Vauras, M. 2007: Kasvatuspsykologia

Luennot ja luentodiat

uta.fi