Seminaarit

Tässä ovat Kasvatuksen yhteiskunnalliset, historialliset ja filosofiset perusteet- kurssiin liittyvät kommentaarit, jotka piti kirjoittaa annetuista artikkeleista ja joita sitten käytiin läpi kahdessa seminaarissa.

Kommentaari 1, Pauli Simola, Ilmaan propattu  

Koulu-uudistuksista on tullut osa koulujen jokapäiväistä elämää. Uudistus seuraa toistaan niin nopeassa tempossa, ettei niitä ehditä koulun tasolla edes omaksua kun uusi puhetapa jo korvaa vanhan. Uudet ja yhä vaativammat lupaukset, toiveet ja vaatimukset törmäävät toisiinsa ristiriitaisina ja toisensa kieltävinä. Erityisesti lupausta vastata oppilaiden yksilöllisiin oppimisedellytyksiin ja -tarpeisiin koulu ei edelleenkään pysty täyttämään. 

Tähänastiset koulunuudistukset ovat osittain tai kokonaan epäonnistuneet, vaikka sekä optimistit että kriitikot näkevät uuden reformin välttämättömänä. Hannu Simola erittelee artikkelissaan sisäistä logiikkaa joka takaa sen, että uudistukset jäävät aina osittaisiksi ja oikeuttaa vaatimaan uutta reformia. Epäonnistumisen takaa se, että epäonnistuminen ja uusien innovaatioiden luomisen tarve kuuluvat mallin sisäiseen logiikkaan. 

Perinteisen opetussuunnittelun mallissa uudistuspyrkimykset lähtevät liikkeelle aina samalla tavalla; tavoitteiden asettamisella. Toteutusvaiheessa ei olla valmiita ottamaan huomioon olemassa olevia ehtoja toiminnalle, eikä tutkimaan niitä. Saatetaan ajatella myös ettei tavoitteilla ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Myöskään ei-aiottuja vaikutuksia ei noteerata, koska huomio kiinnitetään ainoastaan ennalta asetettujen tavoitteiden toteutumiseen. Toiveiden rationalismi, eli oppilaan yksilöllistyminen, opettajuuden tieteenalaistuminen, opetussuunnitelman tavoiterationalisoituminen ja koulun dekontekstualisoituminen, ovat niin ristiriidassa perinteisen opetussuunnittelun mallin kanssa, että se vääjäämättömästi epäonnistuu, ja tuottaa käsityksen vanhan reformin epäonnistumisesta, ja uuden reformin tarpeesta. 

Tästä syystä Tylerin tavoiterationaalinen ajattelu, joka niin meillä kuin muissakin länsimaissa hallitsee opetussuunnitelmakirjallisuutta, toimii reformigeneraattorina, tai epäonnistumisen noidankehänä. Mutta jos tavoitteet asetettaisiin jotenkin avoimemmin ja avomielisemmin, ja jos ei pidettäisi niin kynsin ja hampain kiinni siitä perinteisestä ideasta mitä koulu on, reformi voisi ehkä onnistua. Oppilaiden yksilöllisiin oppimisedellytyksiin ja -tarpeisiin vastaamisen, sekä koulun joukkomuotoisuuden ja pakollisuuden eivät kuitenkaan tarvitsisi sulkea toisiaan pois. 

Omissa aikaisemmissa opinnoissani ammattikoulussa ja ammattikorkeakoulussa luulen törmänneeni toiveiden rationalismiin. Varsinkin ”opetussuunnitelmarunoudeksi” voisi mielestäni laskea sen, että tavoitteet työharjoittelujaksoille piti laatia aina etukäteen, vaikka harjoittelupaikasta, tai siitä mitä siellä voi oppia, ei ollut tietoakaan. Onneksi itse opin vuosien saatossa laatimaan tavoitteeni aluksi niin helpoiksi ja ympäripyöreiksi, ja tarkentaa niitä vasta harjoitusjakson jälkeen, ettei suoriutumiseni jäänyt kiinni tavoitteiden saavuttamattomuudesta. 

Kommentaari 2, Yleisdidaktiikka yhteiskunnan ristitulessa 

Yleisdidaktiikka on joutunut ja joutuu tasapainoilemaan erinäisten jännitteiden varassa, johon näkisin suurimmaksi syyksi yhteiskunnan järjestäytyneisyyden ja alan tutkimuksen lisääntymisen. Yhteiskunnan muuttumisesta hyvä esimerkki on opettajaan kohdistuneet vaatimukset. Moraalisesti valveutuneesta, isänmaallisesta, esikuva-opettajasta oli tultava verkostoitunut muutosagentti, mutta perinteitä vaaliva opettaja globalisoituvassa, kiivaasti sykkivässä yhteiskunnassa saattaa vaikuttaa muinaisjäänteeltä. Opettajiin on kohdistettu muunkinlaista painetta, joka on monimuotoistanut heidän työnkuvaansa, kuten tieto- ja viestintätekniikan käyttööotto, sekä monikulttuurisuusteemat. Mutta nämä ovat myös seurausta muuttuneesta tilanteesta yhteiskunnassa ja tulevat vastaan jokaisella alalla. 

Koskenniemen ja Hälisen Didaktiikka-teoksessa esiin nouseva teesi jatkuvasti uudistuvasta koulusta ja opettajasta heijastaa tilanetta, jossa koulu tulee yhteiskunnan perässä, vaikka suhteen tulisi olla toisin päin. Näin asia onkin, mutta tulevaisuudentutkijatkaan eivät pysty ennustamaan yhteiskunnan tulevia tarpeita. Ja itse asiassahan paine tulisi peruskoulun sijasta kohdistaa ammattikouluihin. Tietenkään koulu ei voi olla tuuliviiri, joka kääntyy kaikkien yhteiskunnassa puhaltavien tuulten mukaan, mutta en kuitenkaan näe miten koulu palvelisi yhteiskuntaa, jos se olisi täysin samanlainen kuin se oli isäni kouluaikoina 1940- luvulla. 

Toinen tasapainoilualue on teorian ja käytännön välinen suhde. Tiedeperustan korostaminen johtaa helposti käytännön kasvatustodellisuudesta erkautumiseen, ja vastaavasti keskittyminen käytännön kasvatustodellisuuteen johtaa tieteellisestä tarkkuudesta tinkimiseen ja omien kokemusten raportoimiseen. Mietin että johtaisiko näiden kahden erottaminen suosiolla mihinkään. Eli ettei niitä yritettäisikään yhdistää, vaan olisi erikseen kasvatustiede ja opetustiede ja opetustieteessä erikseen käytännöllinen ja teoreettinen suuntaus. Vai hankaloittaisiko se toisen alan tiedeidentiteetin kehittymistä tai johtaisiko se pahimmillaan kierteeseen teorian ja käytännön yhdistämisen vaikeudesta. Mutta ehkä se ratkaisisi ongelman, jossa yleisen didaktiikan oppikirjat ovat jääneet didaktisen perustutkimuksen ja käytännön opetusoppaiden väliseen kuiluun. 

Kaikki vaikuttaa kaikkeen; kokonaishoidon kannalta on vain murto-osa, mitä kalliita haavasidoksia sairaanhoitajat laittavat potilaan haavaan jos potilas tupakoi, syö epäterveellisesti eikä liiku. Samalla tavalla koulu on vain pieni osa kasvatusta, eikä koulu/ koulutus johda hyvään lopputulokseen jos oppilaat eivät nuku, keskity eivätkä tee läksyjä. Tämä liittyy siihen, että mielestäni didaktiikalle asetetaan liikaa vaatimuksia ja odotuksia, vaikka "opetuksen ongelmien ymmärtäminen ei ole mahdollisa, ellei oteta huomioon niitä olosuhteita, joissa kasvatus tapahtuu", koska didaktiikkaa ei kirjoiteta tyhjiössä (Lahdes 1987). On myös saattanut käydä niin, että oppilaiden odotusten ja koulun antaman tarjonnan välille on syntynyt ristiriita, mutta itse en osaa kuvitella mitkä ovat ne synkät tulevaisuudenkuvat ja ainejakoisen opetuksen haitat, joista Jukka Koro (1992) on huolissaan.